Ajattelin tehdä hieman erilaisen retken satavuotiaan Suomen kunniaksi. Tällä kertaa retkeni maisemat tulisivat poikkeamaan laajalti edellisestä, lumiselle itärajalle sijoittuneesta vaelluksestani – olin päättänyt valloittaa maailman kolmanneksi korkeimman saarella sijaitsevan tulivuori Teiden.
Työharjoittelujaksoni Xwanderilla alkaa lähestyä loppuaan ja tämä retki voisi olla viimeinen komea loppusilaus kokemuksilleni Teneriffalla. En ole koskaan kiivennyt 2000 metriä korkeammalle, joten en tiennyt yhtään, miten yritykseni tulisi onnistumaan.
[vc_video link=”http://www.youtube.com/watch?v=lIoVZTOBgJ8″]
Sattui kuitenkin niin hyvin, että sain houkuteltua kumppanikseni Xwanderin oppaan Garryn, joka on syntyperäinen Teneriffalainen. Tiesin siis olevani hyvissä käsissä.
Aloitimme matkamme tiistain ja keskiviikon 6.12.2017 välisenä yönä puolilta öin Montaña Blancasta Teiden kupeesta, 2200 metrin korkeudesta jossa on korkein parkkipaikka johon saimme jätettyä automme. Sää näytti olevan puolellamme. Lähes pilvetöntä taivasta valaisi melkein täysikuu ja lämpöasteet merenpinnan tuntumassa olivat vielä plussan puolella.
Alkumatka Huevos del Teidelle (vapaa käännös; Teiden Munat) noin 2400m korkeuteen oli helppo, mikä antoi meille hyvän tilaisuuden katsastaa, että varusteemme olivat varmasti kunnossa. Patikkamatka huipulle tulisi olemaan noin viiden tunnin mittainen, joten mikään ei saisi mielellään olla huonosti. Samalla alkumatka kävi hyvin lämmittelystä, ennen kuin voimamme joutuisivat toden teolla koetukselle.
Tultuamme ylöspäin kolme kilometriä, noin 2600 metrin korkeuteen, alkoi todellinen ylämäki. Polkumme kiemurteli kuin käärme ylös jyrkkää tulivuoren seinämää. Tässä kohtaa reitti huipulle koostuu kolmesta eri osuudesta.
Ensimmäinen osuus on täynnä irtokiviä ja hiekkaa, joten askelten kanssa täytyi olla todella varovainen, ellei halua nyrjäyttää nilkkaa jo heti alkumatkasta. Toinen osuus on tasaisempaa hiekkapolkua kasvillisuuden seassa. Kolmannessa osuudessa kävellään hyytyneen laavan päällä. Tämä osuus on myös pisin sekä jyrkin taipale.
Noin kello kolmen aikaan lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle. Olimme laavajoen päällä, joten askelten kanssa täytyi olla varovainen. Polku oli erittäin liukas. Kuun valossa koko paikka kimalteli kuin tuhat timanttia. Näkyvyys oli erittäin hyvä, joten otsalamppuja ei tarvittu muuten kuin videon kuvaamiseen.
Korkeudesta johtuvan ilman ohenemisen alkoi huomata saapuessamme 3000 metriin. Syvään hengittäminen ja pienet tauot auttoivat kuitenkin helpottamaan uupumusta. Matka sujui silti ilman suurempia ongelmia ja yllättävänkin vauhdikkaaseen tahtiin.
3.260 metrin korkeudessa saavutimme Refugion. (Tämä on ennalta varattava vuorikiipeilijöiden yöpymispaikka, mistä on helpompi nousta seuraavana aamuna huipulle katsomaan auringonnousua.) Koska olemme kuitenkin Garryn kanssa sen verran kovia tyyppejä, tuumasimme, että jos lähdemme patikoimaan, niin patikoidaan sitten kunnolla yhdellä kertaa ylös asti.
Pysähdyimme kuitenkin syömään snäksejä ja vaihtamaan hieman hikoilleet vaatteemme kuiviin. Pakkasta oli noin -4C. Puolen tunnin tauon jälkeen tapasimme paikalla muitakin rohkeita kiipeilijöitä.
Matkaa ei olisi enää paljoa jäljellä. Korkeutta huipulle oli tässä vaiheessa vain 458m. Tämä pätkä oli kuitenkin korkeuden takia kaikkein haastavin. Hapen vähyys aiheutti itselleni uupumuksen lisäksi myös hieman huimauksen tunnetta. Tarkkaavaisuuden tuli kuitenkin säilyä koko matkan, jotta mitään kömmähdyksiä ei sattuisi.
3550m korkeudessa saavuimme kaapelihissiasemalle. Meillä oli tässä vaiheessa noin puolitoista tuntia aikaa ennen auringonnousua, ja siksi hakeuduimme joksikin aikaa tuulensuojaan. -6 astetta pakkasta ja sen lisäksi tuuli eivät ole hauskoja kavereita. Garry teki itselleen pienen pesän, missä hänen jotenkin onnistui ottaa puolen tunnin voimaunet.
Noin klo 6.20 aloitimme viimeisen ja jyrkimmän etapin. Huomasin välittömästi, että pieni tauko ei ollut tehnyt hyvää. Keho oli ehtinyt jäähtyä ja jäsenet olivat jo hiukan jäykkinä. Matkamme kulki erittäin verkkaisesti, sillä jokaisen 30 metrin välein oli pysähdyttävä ja hengitettävä muutaman kerran syvään. Pakkanen ja tuuli nipistelivät jo ennalta punaista nenää.
Saavutimme kuitenkin huipun ennen auringonnousua, ja meille avartuivat uskomattomat maisemat. Pilvetön taivas, tulivuoren lämmin, rikinkatkuinen höyry, jäässä oleva huippu ja kaikki Kanarian saaret. Aurinko alkoi nousta horisontissa, kuunvalo vaihtua auringon valoksi ja olimme todella fiiliksissä. Punainen pilvimeri nousevan auringon edessä oli näky, jota ei heti unohda.
Auringon noustessa alkoi selkämme takana näkyä Teiden varjo. Aurinko teki kauniin kolmionmuotoisen varjon La Palman ylle. Välillä ei tiennyt minne päin katsoa, joten oli parasta istua alas, kuunnella kuinka paikallinen kiipeilijäsankari soittaa ukulelea ja laulaa hallelujaa. Tunnelmaa on vaikea sanoin kuvailla – se on vain koettava. Kun olet tehnyt hurjasti töitä päämääräsi saavuttamiseksi, voit lopulta vain hymyillä ja olla iloinen. Huipulla on helppo hymyillä ja tämä oli tähänastisen elämäni huippuhetkiä (sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti). Suuntamme täältä tulisi olemaan seuraavaksi alaspäin, mutta takaisin palatessani voin aina katsoa tätä ylvästä vuorenhuippua ja todeta: ”olen ollut siellä”.